Rekrytointia vaivaa jämähtänyt rakenne, työnantajaimagon puuttuminen ja työnhakijoiden brändääminen. Miten niin? Rekrytointia toteutetaan samalla urautuneella kaavalla, poikkeavat tai innovatiiviset uudet tavat katoavat kaavamaisuuden alle. Työnantaja listaa tarpeensa antamatta itse mitään, kertomatta itsestään mitään. Työnantaja on hajuton ja mauton, jopa irrallinen ja aineeton johon ihmisen on vaikea samaistua. Työnhakijaa taas rohkaistaan tekemään itsestään kaupallinen tuote, myymään itsensä työnantajalle.

Milloin ja missä tämä rekrytoinnin kaava on asetettu? Miksi siitä on niin vaikea poiketa? Mitä pahimmillaan voi tapahtua mikäli asiat muuttuvat?

Järjestys ja järjestelmällisyys on mielestäni hyvä asia, mutta järkähtämätön ontuvasta rakenteesta kiinni pitäminen on pelkästään pelkoa ja uskalluksen puutetta. ”Ei maailmaa yhdessä päivässä muuteta” Maailma ei muutu mihinkään jos minkäälaiseen muutokseen ei edes pyritä.

Tuttu ja turvallinen ovat määreitä joiden turvin ihmisten ei tarvitse kohdata pelottavaa epävarmuutta, vaikka sen epävarmuuden takana saattaisi olla löytämättömiä keinoa rakentaa vanhan tilalle jotain uutta ja uljasta, jotakin parempaa johon on paljon helpompi luottaa ja uskoa.

Ärsytys ja mursutus ja pursutus.

Äkkiä katsottuna blogikirjoitukseni näyttävät olevan pelkkää kiukkua.

On minulla yksi harrastus. Harrastan itseni kehittämistä, henkistä muutosta. Olen havainnut että vaakakuppini on pahasti negatiivisuuden puolella. Pessimisti ei pety, tai tämä on vain realisimia... Mielestäni oma asenteeni tuo elämääni juuri sen mitä tilaan. Mikäli mietin aina ikäviä, en saa ikinä iloa elämääni. SIKSI haluan kääntää asiat toisin päin.

Haluan olla optimisti, iloinen, onnellinen ja kantaa pehmeää ja iloista energiaa mukanani. Olla se ärsyttävä hörhö joka ei keskity siihen mikä on ikävästi ja mitä pahaa maailmassa tapahtuu, vaan miettii miten voi muuttaa itseään päästäkseen sen ikävyyden ulkopuolelle.

Joudun opettelemaan katsomaan maailmaa uudestaan ja keskittymään kovasti siihen että positiivinen asenne kääntäisi vaakakupin jossakin vaiheessa toiseen suuntaan. Näen tämän tarpeelliseksi itseni tähden. En halua olla ruttuinen mummo, jonka naama on vääntynyt väärin päin, ja joka valittaa ihan joka asiasta elämässä.

Blogikirjoituksien sävy ei oikein puhu tämän muutostarpeen puolesta. Olen taas valahtanut omaan vanhaan kaavaani.

Edelleenkin mulla menee järki. Löysin jälleen uuden palvelun, jonka pitäisi olla uusi ja erilainen ja tuoda esille minun identiteettini ihmisenä. Olin jo aika innoissani tästä videoesittelyn sisältävästä palvelusta, mutta kun tutustuin asiaan tarkemmin huomasin että kaikki muu seuraa edelleenkin samaa vanhaa kaavaa.

En tiedä ärsyttääkö eniten se että minun pitäisi esittää että mulla ei ole muuta elämää kuin ura ja olen jotenkin hullun kiilto silmissä tekemässä asioita yrityksen puolesta. Polttomerkki perseeseen, myy sielusi ja kirjoita sopimus verellä, ja mitä näitä oli.

ARGH! Järki lähtee. Eli vaikka mukana olisikin jotakin uutta, niin sama vanha pasha jatkuu....

”Kerro itsestäsi ja saavutuksista hakemuksessa” Eli siis mitä tähän laitetaan?

”Olen eloisa, ulospäinsuuntautunut ja ahkera xx vuotias henkilö. Jo nuorean omaksuin ahkeran ja oma-aloitteisen asenteen yrittäjäperheessä, mikä on auttanut uusien ja erilaisten työtehtävien oppimisessa ja omaksumisessa. Teen paljon työtä, rakastan työtäni...”

Kuka ei ole eloisa, ulospäinsuuntatunut ja ahkera? Kuka ei sano rakastavansa työtä? Kuka ei ole ihan täydellinen kun hakee töitä? Kuka ON OMA ITSENSÄ kun hakee töitä?

”Kuva ois kiva” kunhan se on kovat kaulassa, irvistys naamalla eli asiallinen. Olen jo sen verran iäkäs etten laita kuvaksi sitä jossa olen kolmen promillen humalassa, mutta apinasuodatin on rikki eikä minusta saa ”asiallista” kuvaa. Olen täysin kuvaukseton kun kyseessä on pakollisesti väännetty hymy.

”kerro harrastuksista” Ihan aikusten oikeesti, ketä kiinnostaa juoksenko, piirränkö vai luenko. Mitä nämä kertoo yhtään mitään minusta? Jos harrastaisin ralliautoilua tai koiran kanssa agilityä niin sillä voisi olla ehkä jotakin väliä. Mutta oikeesti, jos käyn pari kertaa viikossa ulkona tai kerran kuukaudessa avaan kirjan tai kerran viikossa innostun piirtämään niin en kyllä edes kutsuisi sitä harrastukseksi. En ole tarpeeksi pakkomielteinen minkään asian suhteen, en tunne mitään asiaa omakseni. Ihan kiva puuhailla mut oikeaasti.

 ”kerro saavutuksista” Ihan sama homma. En edes jaksa enää vaahdota.

Olen vahvasti sitä mieltä että työ ei ole minä enkä minä ole työ. Työ ei määrittele identiteettiäni eikä persoonaani. Työnantajat ja rekrytointipalvelut eivät halua oikeaa ihmistä vaan roolisuorituksen, jota pitää sitten pitää yllä koko työn ajan. Omaan identiteettiin ja/tai muutokseen ei ole varaa.

Hetken ajan luulin tajunneeni että voin olla mitä olen hakiessani työtä. Yhtäkkiä se tunne on taas poissa, ja kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Kuin ellun kanat vipeltäen pitkin laidunta. On twitteria, facebookia, blogeja, pinterest, linkedin ja ainakin tuhat erilaista nettirekrytointipalvelua. "Luo vain profiili ja..."

Samaan läjään kaatuu kaikki elämässäni pyörivät harrastuksen tapaiset. Osaan sitä sun tätä, ja aloittelen aina uusia projekteja siinä sun tässä. En ole fanaattinen mistään, mutta tykkään puuhata. Suurimmaksi osaksi ajasta tunne näitä projekteja kohtaan on Njäääh, en viiti.

Syy siihen että kaikki tuntuu olevan levällään enkä tykkää mistään kuin hullu puurosta, on se että mikään näissä ei kuitenkaan kanna sanomaa siitä mitä olen. OIKEASTI. Vielä on olemassa identiteetti työlle ja identiteetti vapaa-ajalle ja identiteetti itseään etsivälle spiritualistille. Mikään niistä ei mahdu yhtäaikaa samaan paikkaan, joten jokin niistä johtaa aina matkaa.

Mikään näistä ei kuitenkaan ole se oikea minä. Ja sitähän en vielä tiedä että mitä olen, kun hemmetti on se identiteetti ihan hukassa. Aina miellyttämässä muita ja taipumassa niihin muiden toivomiin muotteihin. Hetken tosiaan elin AHAA! elämystä. Jotenkin kaikki eri palveluissa piilottelemat puolet itsestäni kyhäytyi ajatukseksi että ne eivät määritä oikeasti kuka olen, vaan voin niiden kautta tarkastella millaisena maailman tällä hetkellä näen ja katsoa taakse päin miten maailmankuvani on muttunut.

Voin express my self eli ilmaista itseäni, mutta se ei ole minuus - oikea identiteettini.

TÄNÄÄN taas tuntuu että ei ole tilaa yhtään millekään vaan jokaisessa paikassa on joku ihan eri ihminen esillä. VARSINKIN työnhakupaikoissa. Ei ne minua halua, ne haluaa sellasen roolisuorituksen mihin mun näyttelijätaidoilla ei pystytä. että MENNEEPÄ JÄRKI TÄSSÄ taas, niin kerta.